Minun täytyy tehdä jotain.

Paras ystäväni Tuuli on alkanut laihtua viime aikoina. Paljon. Minua pelottaa joka kerta kun katson häntä, sillä epäilen syömishäiriötä.

Kaikki alkoi viime keväänä. Tuuli alkoi tuolloin seurustella Matti-nimisen pojan kanssa. Minä en pitänyt heidän seurustelustaan, mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu. Aluksi Tuuli alkoi kiinnittää huomiota ruokien kalorimääriin. Minä ja muut tytöt naureskelimme hermostuneina, kun Tuuli luki jokaisesta käsiinsä saamasta paketista tuotteen energiamäärän. Monista tuotteista hän muisti sen ulkoa. Minua epäilytti jo silloin. Tuuli väitti ettei piittaa kaloreista vaikka metsästääkin niitä. Hän ei kuulemma antanut sen vaikuttaa syömiseensä, mutta minä tiesin, että hän ainakin valitsi vähäkalorisemman vaihtoehdon, jos sellainen oli tarjolla.

Seuraavaksi Tuuli muutti syömistään enemmän lautasmallin mukaiseksi. Hän söi salaattia puolilautasellista joka päivä, vaikkei olisi pitänyt sen päivän salaattitarjonnasta. Samalla hän vähensi lämpimän ruoan osuutta ja lopetti leivän syönnin. Minä kurtistin kulmiani hänen annosrakenteensa muuttumiselle, mutten sanonut mitään.

Lumien sulaessa Tuuli ilmoitti tehneensä päätöksen liikkua vähintään kaksi tuntia joka päivä. Minä kuuntelin tätäkin päätöstä huolestuneena. Hän oli alkanut laihtua jo silloin. Tuulista tuli yhtäkkiä pinnallinen. Hän ei puhunut juuri muusta kuin Matista ja siitä, miten hyvältä vaatteet nykyään näyttivät hänen päällään. En valehtele ollenkaan kertoessani tämän. Hän kirjaimellisesti kerskui, kuinka rippivaatteet mahtuivat edelleen, ja kuinka hän pystyi käyttämään kolme vuotta nuoremman sisarensa kanssa samoja vaatteita. Tässä vaiheessa minä olin jo niin kurkkuani myöten täynnä hänen puheitaan, että olisin voinut hypätä sillalta. Minua ärsytti, mutta myös huoletti. Ymmärtäisikö hän lopettaa ollenkaan?

Kesällä olimme yhdessä lenkillä ja kerran Tuuli alkoi innoissaan kertoa, kuinka hänen äitinsä epäili Tuulin sairastavan anoreksiaa. Minä en sanonut mitään. Sitähän kaikki ajattelivat, tuskin olin ainoa, joka oli huomannut hänen laihtumisensa. Tuuli kielsi kaiken nauraen iloisesti. Tietenkin. Anoreksiaanhan kuuluu, ettei tiedä olevansa sairas.

Aika kului ja Tuuli laihtui laihtumistaan. Nyt on jo marraskuu, enkä minä ole vieläkään uskaltanut avata suutani asiasta. Olen liian itsekäs. Tämä on sen verran herkkä asia, että saattaisin menettää Tuulin alle sekunnissa, jos pamauttaisin pöytään epäilykseni. Minusta tuntuu, että olen pelkuri, ja että olen epäonnistunut ystävänä, kun en ole saanut häntä vakuuttuneeksi siitä, että hän on kaunis sellaisena kuin hän on. Joskus ihmettelen, etten ole puhunut aiemmin. Kerran minä yritin, mutta sitten Tuuli alkoi puhua Matista ja jostain muusta, enkä minä enää uskaltanut. Hän on paras ystäväni, enkä uskalla puhua hänelle. Kuinka tässä näin kävi?

Viime viikolla ryhmänohjaajamme pyysi minua ja Tuulia jäämään tunnin jälkeen. Hän pyysi meitä airueiksi Itsenäisyyspäivänjuhlaan, tiedättehän, kävelemään lipun perässä ja näyttämään nätiltä. Se tuli meille molemmille ihan puun takaa. Emme olisi uskoneet, että meitä pyydetään. Airueet ovat perinteisesti olleet niitä luokan näteimpiä tyttöjä ja meitä ei ehkä voi lukea kuuluvaksi heihin. Puhuimme innoissamme mekoista. Sovimme, että jos vain suinkin saamme luvan, pukeudumme samanlaisiin tummansinisiin mekkoihin. Meillä kun juuri sopivasti sattuu olemaan sellaiset. Naureskelimme sitä, kuinka kaikki tulevat airueet tästä lähtien joutuvat ostamaan samanlaiset asut kun "viimevuotisillakin oli".

Sitten. Tuntui kuin hän olisi lyönyt hampaani sisään. Hän sanoi olevansa huolissaan siitä, olisiko mekko vielä sopiva. Minä sanoin kokeilleeni omaani juuri, ja asiaan kuuluen lisäsin, että hyvä kun mahtui vielä päälle. Tuuli totesi hieman nokkavasti, että hänen ongelmansa oli ennemminkin päinvastainen. Missä välissä parhaasta ystävästäni tuli pelkästään ulkonäöstään kiinnostunut pinnallinen diiva?

 

Nyt minä teen jotain.

Tänään päätin, etten antaisi hänen laihtua enää kiloakaan. Tänään klo: 15.00, minä lopetin syömisen. En aio syödä huomenna koulussa muuta kuin salaattia. Jos tytöt kysyvät mistä diettini johtuu, vastaan ehkä protestoivani. Tai olevani kyllästynyt kaikkeen. Perjantaina on isosten ilta, enkä aio syödä sielläkään mitään. Itse asiassa en aio syödä mitään niin pitkään aikaan kuin mahdollista. Yritän saada itseni mahdollisimman huonoon kuntoon, mieluiten pyörtyisin ja joutuisin osastolle, tai jotain sen suuntaista. 

Miksi ihmeessä?

Koska minä olen sairastanut lievän syömishäiriön viitisen vuotta sitten, enkä tasan anna parhaan ystäväni käydä sitä samaa läpi. Ja koska olen entinen syömishäiriöinen, minä tiedän, etteivät mitkään saarnat terveellisestä syömisestä auta. Ainoa keino on saada Tuuli tajuamaan, että itsensä luurangoksi laihduttaminen on tyhmää ja vaarallista. En voi antaa hänen vahingoittaa itseään, mutta se että minä riudun nälässä muutamia päiviä on ihan hyväksyttävää.

Olen kirjoittanut terveystiedon, joten tiedän, että projektissani on tiettyjä riskejä. Jos en syö mitään, elektrolyyttini ja suolatasapainoni menevät ihan sekaisin. Elimistöni kuivaa ja lihakseni surkastuvat. Alan käytännössä syödä omia lihaksiani, kun kaikki rasva on käytetty. Verenpaineeni nousee, sydämeni rasittuu ja jopa sydämen pysähdys ja kuolema ovat mahdollisia.

Mitäpä sitä ei tekisi parhaan ystävänsä takia?

 

28.11.2013

Tänään ruokalassa otin suunnitelman mukaisesti vain salaattia ilman salaattikastiketta ja vettä. Tuuli kysyi, olenko nyt lopettanut syömisen. Totesin siihen, että lopetin sen jo eilen. Tuuli oli ainoa jota ruoka-annokseni selvästi närkästytti. Katarina totesi vain huolettomasti, että minä pärjään kissanannoksilla. Carolina ei kommentoinut mitenkään, kuten tavallista.

Minä ja Tuuli menimme myöhemmin lenkille ja hän kysyi mikä se ruokajuttu oli. Minä totesin vain, että halusin lopettaa syömisen. En kehdannut sanoa päin naamaa, että: "YRITÄN SAADA SINUT HERRA JUMALA JÄRKIISI JA TAJUAMAAN, ETTÄ TUOLLAINEN LAIHDUTTAMINEN ON VAARALLISTA!" Sitten se kääntyi niin päin, että Tuuli alkoi epäillä, että minulla on syömishäiriö. Annan hänen luulla. Sillä jos hänestä on vastenmielinen ajatus, etten minä syö, hän ei voi itse olla syömättä.

En syönyt mitään muuta kuin vähän salaattia ruokalassa 24 tunnin aikana. Äiti oli valitettavasti tänään kotona laittamassa ruokaa, joten minun oli pakko syödä makaroonilaatikkoa, ettei hän olisi alkanut ihmetellä. Söin myös jäätelön ja kaksi palaa suklaata. Äiti on kotona myös huomenna, joten voin kärsiä vain päivällisaikaan asti.

Käytyäni lenkillä Tuulin kanssa jalkani alkoivat tuntua heikoilta ja kädet puutuivat. Toivon todella, etten tule pyörtymään kesken lenkin, sillä talvella ei ole kovin terveellistä maata ketarat ojossa hangessa...