Huomenna rakastan vähemmän, Tanja Lintula, Moreeni

Huomenna rakastan vähemmän kertoo surumielisen tarinan miehestä, joka yrittää pysytellä elämän syrjässä kiinni hänen rakastamansa naisen tehtyä itsemurhan. Kappaleiksi repivät tunteet välittyvät lukijalle Uulan ajatusten ja muistojen kautta. Kukapa olisi uskonut, että suomalaisesta ”tunnevammaisesta”, raavaasta miehestä voi löytyä sellaista tuskaa?

                      Sofia, se on naisen nimi, oli suunnitellut itsemurhaa jo pitkään. Jo ennen kuin hän tapasi Uulan. Uulan tulo Sofian elämään muutti asioita, muttei kuitenkaan lopullisesti. Sofia päätti yrittää jaksaa. Hän eli päivän kerrallaan, Uulan vuoksi. Rakkaus toimi kuitenkin pelkkänä pitkittäjänä ja lopulta Sofia murtui.

                      Oman kontrastinsa tarinalle antaa Kerttu, Uulan uusi naisystävä, joka on onnensa kukkuloilla muutettuaan juuri yhteen Uulan kanssa. Kerttu sisustaa kotia ja suunnittelee valoisaa tulevaisuutta, samalla kun Uula yrittää parhaansa mukaan pysytellä kasassa. Elämä jatkuu, vaikka yksi onkin poissa. Vai jatkuuko sittenkään? Kipeät muistot piinaavat Uulaa, eivätkä Sofian äidin jatkuvat puhelinsoitot ainakaan paranna asiaa.

                      Pidin kirjasta paljon, koska se huomautti, että miehilläkin on tunteet. Viime aikoina on alettu puhua paljon nuorten masentuneisuudesta ja syrjäytymisestä, joten kirjan aihe on ajankohtainen. Rivien välistä saattaa löytää hyvin hienovaraista kritiikkiä terapiaa ja masennuksen hoitoa kohtaan. Kirja ei ollut sellainen perinteinen tragedia, joka päättyy päähenkilön kuolemaan, vaan se muistutti elämän jatkumisesta. Sofia kuoli, mutta Uulan rakkaus häntä kohtaan ei kuollut hänen mukanaan. Tuska on, mutta se on yritetty peittää tavallisiin askareisiin.

Kirja kehottaa menetyksen kokeneita toipumaan kunnolla. Toki läheisen menettäminen on aina raskas asia, raskaampi kuin tietämätön voi kuvitella. Leuka täytyy kuitenkin nostaa taas ylös ja matkaa pitää jatkaa. Jonain päivänä haavat ovat siedettäviä, myöhemmin ne ehkä umpeutuvat kokonaan, vaikka olisivatkin edelleen arkoja koskettaa.

 

Aika mennyt palaa, Karoliina Timonen, Tammi

Karoliina Timosen teos Aika mennyt palaa kertoo jälleensyntymästä modernilla ja kiinnostavalla tavalla. Kirjassa Klarissa-niminen nainen muuttaa perheineen Suomesta vuodeksi Bostonin idylliseen lähiöön. Klarissaa vaivaavat omituiset unet Corinne-nimisestä ranskalaisnaisesta, joka on paennut juutalaisvainoja Amerikkaan. Unet herättävät Klarissassa voimakkaita tunteita. Naapurissa asuva herttainen vanhus Rachel kertoo uskovansa inkarnaatioon, ja yrittää auttaa Klarissaa selvittämään unien merkitystä. Kertooko Rachel kuitenkaan kaikkea menneisyydestään?

Aika mennyt palaa laittaa ihmisen pohtimaan, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Se huomauttaa, että mihin tahansa uskontokuntaan kuuluva voi uskoa jälleensyntymään. Kirjan juoni on monimutkainen, ja joissakin kohdissa niin absurdi, että lukija alkaa epäillä kirjan uskottavuutta. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja sen verran mielenkiintoinen, ettei sitä voi jättää keskenkään. Pidin siitä, että Corinne eli 1900-luvun puolessa välissä. Aikakausi oli monella tapaa erilainen kuin nykyinen, vaikka siitä ei olekaan kovin montaa vuosikymmentä. Naisen asema oli erilainen, ja myös kunniaan ja avioeroon suhtauduttiin eritavalla kuin nykyään.

Jos minua kirjassa jokin asia ärsytti niin se, että siinä tunnuttiin väittävän, että jälleensyntymässämme eläisimme kutakuinkin samanlaisen elämän kuin edellinen oli. Mitä ideaa on jälleensyntymässä, jos elää joka kerta samalla tavalla?

 

Joku on nukkunut vuoteessani, Kristiina Lähde, Teos

 

Tässä kirjassa oli niin tavaton juoni, että se ei voinut olla millään totta. Onneksi minä en pane pahakseni pientä mahdottomuutta, vaan luin teoksen lähinnä huvittuneena. Aluksi oli hankalaa päästä kärryille, olin aivan yhtä ällikällä lyöty kuin päähenkilö. Tämä nimittäin herää eräänä aamuna ja löytää sängystään täysin vieraan miehen, joka kaiken kukkuraksi kutsuu häntä aamiaisella vaimoksi.

                      Kirja sai minut arvuuttelemaan. Mistä mies on tullut? Onko naisella muistinmenetys? Miten mies on päässyt sisälle taloon? Ja miksi ihmeessä joku kömpii täysin tuntemattoman naisen petiin ja elämään yhtäkkiä? Arvoituksellisuutta lisää se, ettei mies puhu juuri mitään. Hymähtää muutaman sanan, ja saattaa mainita jotain säästä.

                      Naisen käytös minua puolestaan tyrmistytti. Jos itse olisin ollut samassa tilanteessa, olisin alkanut kiljua ja heittänyt miehen välittömästi ulos. Jos ei muuten, niin poliisin avulla. Kirjassa nainen vain jatkaa elämäänsä normaalisti ja puolittain toivoo, että mies häipyisi hänen elämästään itsekseen. Miten kukaan voi olla niin saamaton, kysynpähän vain.

                      Kirja oli aivan pakko lukea loppuun, sillä halusin välttämättä ratkaista kummallisen miehen arvoituksen. Kyllähän se sitten lopulta ratkesikin, mistä olin kirjailijalle kiitollinen. En olisi kestänyt enää yhtään enempää epätietoisuutta.

                      Sanalla sanoen Joku on nukkunut vuoteessani on omituinen kirja. Se on kuitenkin myös taitavasti rakennettu, ja sen vuoksi pidin siitä kovasti.

 

Jonakin päivänä kaduttaa, Minttu Vettenterä, Books on Demand

Tämä kirja on saanut aika paljon julkisuutta, vähän epämiellyttävää sellaista. Periaatteessa minä pidän iloisemmista kirjoista. Tämä teos oli sellainen, että puolet ajasta itketti ja loppupuolen silmiä särki.

                      Kiusaaminen on aina ajankohtaista, ei väliä, minkä ikäisistä ihmisistä puhutaan. Minusta Vettenterä on tehnyt tärkeää työtä kirjoittamalla kirjan enkeli-Elisasta, joka koulukiusaamisen painamana päättää viimein ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Jonakin päivänä kaduttaa kertoo oikeastaan Elisan isästä, joka alkaa katua nuorempana tekemäänsä kiusaamista. Elisan isälle tulee pakottava tarve pyytää anteeksi kaikilta, joita hän on joskus kiusannut. Näitä ihmisiä onkin sitten aika paljon ja anteeksipyyntöjä seuratessa näkee, mitä kaikkea kiusaaminen kouluiässä voi tehdä ihmiselle vielä aikuisuudessa.

                      Syy siihen, että tämä kirja päätyi tänne, on yksinkertainen. Se oli liian hyvä jätettäväksi pois. Minusta tuntuukin nyt, että olen myynyt periaatteeni valitsemalla tänne kirjan, jota on mainostettu valehtelemalla. Kiusaamisen torjunta on tärkeää, mutta niin on rehellisyyskin.

 

Kirjavaras

Markus Zusak

2005

Tämä oli hyvä kirja, ja uskokaa pois, minun suustani sanottuna se on paljon se.

Rehellisesti sanottuna, olen lukenut tämän kirjan kahdesti. Ensimmäinen kerta oli muutama vuosi sitten, kun äitini osti Kirjavarkaan pokkariversion lojumaan olohuoneemme kirjahyllyyn. Mikä tässä kirjassa niin kiehtoo? No, ensinnäkin, kansi on hurmaava. Toiseksi, takakansiteksti oli houkutteleva. Uudestaan aloin lukea kirjaa siksi, että minä rakastuin Kirjavarkaaseen ensimmäisellä kerralla ja olin jo jonkin aikaa aikonut lukea sen uudestaan.

Vaikka kirjan tapahtumat pyörivät tiiviisti toisen maailmansodan ympärillä, ja vaikka kirjassa esiintyy juutalaisia, se ei kerro keskitysleirien kärsimyksistä.

Kirja kertoo Liesel Memingeristä.

Pikkutytöstä Natsi-Saksassa.

Kirjavarkaasta.

Kirjassa kertojana on Kuolema, ja koska Kuolema tietää jo tämän tarinan, hän kertoo yleensä loppuratkaisun ennen kuin kertoo, miten tapahtumaan päädyttiin. Siksi minulla ei ole suurempia tunnontuskia kertoessani teille vähän juonesta.

Kuten jo mainitsin, kirjan päähenkilö on Liesel Meminger. Kirjavarkaaksi häntä kutsutaan, koska sitä hän tekee, varastaa kirjoja. Ensimmäisen hän varasti lumesta, toisen tulesta ja loput pormestarin rouvan kirjastosta. Lieselin isä oli kommunisti (ja me jotka olemme historiaa lukeneet tiedämme, ettei ollut oikein viisasta olla kommunisti natsi-Saksassa), eikä Lieselin äiti pysty enää huolehtimaan lapsistaan. Siksi Liesel päätyy kasvattikotiin Himmelstrasselle Hans ja Rosa Hubermannin hoteisiin.

Kirjassa Kuolema kuvailee Rosaa näin:

”Hän oli 155 senttiä pitkä ja piti ruskehtavanharmaat hiuksensa nutturalla. Lisätäkseen Hubermannien tuloja hän pesi ja silitti pyykkiä viidelle Molchingin varakkaimmista perheistä. Hänen laittamansa ruoka oli kamalaa. Hänellä oli ainutlaatuinen kyky ärsyttää melkein jokaista tapaamaansa ihmistä. Silti hän todella rakasti Liesel Memingeriä. Hänen tapansa osoittaa se sattui vain olemaan hiukan kummallinen. Siihen kuului puukauhan sivalluksia ja pahoja sanoja vähän joka välissä.”

Niin. Jos haluaa oppia helposti ja nopeasti kaikki saksankieliset pahat sanat, kannattaa lukea tämä kirja.

Liesel rakastaa hyvin paljon kasvatti-isäänsä Hans Hubermannia. Hän soittaa harmonikkaa baareissa ansaitakseen hiukan lisää rahaa. Hans on kova tupakkamies, hiljainen, ystävällinen ja myötätuntoinen maalari, joka myöhemmin ottaisi kellariinsa ensimmäisessä maailmansodassa kuolleen ystävänsä pojan. Eikä minkä tahansa pojan, vaan juutalaisen.

Josta pääsemmekin sopivasti Max Vandenburgiin, joka on siis tämä juutalainen siellä kellarissa. Maxilla ja Lieselillä on paljon yhteistä. He molemmat näkevät painajaisia, toinen näkee unissaan kuolleen veljensä ja toinen perheensä, jolle hän käänsi selkänsä. Maxilla ei ole juuri muuta tekemistä kellarissa kuin potea syyllisyyttä, täyttää sanaristikoita, kirjoittaa kirjoja Lieselille, ja nyrkkeillä Hitlerin kanssa.

Ulkomaailmassa, eli Hubermannien kodin ulkopuolella, Liesel ystävystyy erääseen sitruunatukkaiseen Rudy Steineriin. Hänellä on viisi sisarusta ja jatkuvasti nälkä. Himmelstrassella häntä pidetään yleisesti hiukan hulluna. Rudy joutuu jatkuvasti kahakoihin itseään isompien kanssa, vaikkei ollekaan Lieselin tavoin koulun raskaansarjan mestari. Rudy on lahjakas urheilussa ja koulussa (näennäisestä tyhmyydestä huolimatta), mutta tuottaa vanhemmilleen päänvaivaa luistamalla BDM:n kokouksista, mikä ei sekään ole kovin hyvä juttu natsi-Saksassa.

Kirjassa kuvataan lähinnä Lieselin elämää. Sitä, kuinka hän saapuu Hubermanneille, ystävystyy Rudyn kanssa, opettelee lukemaan kellarissa Papansa avustuksella. Kirjassa kerrotaan, miten hän päätyy varkaaksi, ja kuinka hän alkaa vihata Hitleriä ja elämää Saksassa. Kirja kertoo koruttomasti, millaista oli juutalaisilla. Millaista oli toisinajattelijoilla. Natseja on kaikkialla. Führerin varjo ulottuu kaikkialle. Tämä kaikki täytyy lukea rivien välistä, missään ei sanota mitään suoraan. Kuolemalle on aika tyypillistä huomauttaa johonkin väliin esim. tähän tapaan: ”1942. Se oli ikimuistoinen vuosi kuten 79, kuten 1346, vain pari mainitakseni. Viikatteesta viis, hitto soikoon, minä olisin tarvinnut luudan tai mopin. Ja lomaa.” Välillä Kuolema kertoo sivutapahtumia, jotka jollain lailla sivuavat tai taustoittavat Lieselin tarinaa.

Kirjavarkaan on kirjoittanut Markus Zusak ja hän on omistanut sen Elisabeth ja Helmut Zusakille. Ensimmäisen kerran kirja ilmestyi vuonna 2005 Australiassa ja silloin sen julkaisi Pan Macmillan Australia PTY Limited. Suomenkielisen teoksen on kustantanut Otava vuonna 2008 ja sen on suomentanut Pirkko Biström.

Marcus Zusak halusi tarjota toisenlaisen kuvauksen natsi-Saksasta ja onnistui siinä mielestäni hyvin.

Kaikkein parhaiten tästä kirjasta jäi mieleen aloitus ja lopetus.

"Kirja alkaa radan varressa.

Näkyy valkoista. Kuolema oli juuri hakenut yhden pienen sielun ja jäänyt katselemaan omista varoituksistaan huolimatta.

Paikalla oli kaksi konduktööriä.

Samoin yksi äiti ja hänen tyttärensä.

Lumessa makasi tytön veli.

Konduktöörit kinastelivat siitä mitä pitäisi tehdä. Vihdoin päätettiin, että koko perhe kuljetettaisiin lähimpään kaupunkiin. Siellä poika haudattiin, Liesel varasti haudankaivajan käsikirjan ja jatkoi matkaansa sijaisvanhempiensa luo."

Loppu on liian kutkuttava pilattavaksi. Kaikkien täytyy ottaa kirja käteensä ja lukea se aivan itse. Takaan, ettette tule pettymään.